Kaksi yötä ja olen ehkä hieman viisaampi, ehkä. Olen pystynyt melko hyvin syrjäyttämään ajatukset tähän ja pyrkinyt vain hoitamaan itseäni ja keskittymään arkeen. Päätin etten anna periksi tuli mitä tuli.

Tehtyäni aamun hommia huomaan olevani uupuneempi kuin normaalisti. Jos kyse ei ole syövästä niin terveys remppa on edessä joka tapauksessa. Mutta tuohon alkuun palatakseni. Eilen illalla sen tajusin ja päätin, että kaikki ne hetket mitä elän, on minun hetkiäni ja elän ne niin hyvin kuin vain voin. Kesti tämän tai huomisen tai 10 vuotta tai enemmänkin. Jokaisen tulisi ajatella niin. Voihan olla, että kuolen jo huomenna kolarissa tms. Haluan sanoa, muistakaa -että kyseessä on teidän elämänne. Uskaltakaa tehdä rohkeita päätöksiä ja luottakaa siihen, että elämä kantaa ninkauan kun tehtävä täällä on täytetty ja aika on mennä eteenpäin. Näin minä olen ajatellut pitkään, mutta omalle kohdalle sairauden uhkan tullessa se taas hetkeksi hukkaantui. Nyt tarvitaan sitä kuuluisaa suomalaista sisua :)

Nyt ymmärrän valtavan hyvin sen kun äitini pohti syöpään sairastuttuaan sitä miten läheiset jaksaa. Miten me lapset sen otamme ja isä.  Nyt minä olen jo häilytellyt sitä ajatusta vaikka kyseessä onkin vielä jos.  En ole kertonut lapsille vielä,  en halua heitä turhaan huolestuttaa.  Aion kuitenkin kertoa oli tulos mikä tahansa.  En halua elää epäaidosti valheessa.  Kaikki tämä vain kuuluu elämään ja aikuiset lapset ovat oikeutettuja tietämään  mistä kyse, vaikka se varmasti sattuu jos olen sairastunut.

En ole itsestäni läheskään niin huolissani kuin perheestäni joka on myös tarvinnut tukeani paljon ja meillä on onneksi ollut hyvin läheinen suhde.  Mieheni joutuu kyllä kovaan elämän kouluun jos sairastun.  Hän joutuu opettelemaan kaikki käytännön asioiden hoidot ja lisäksi hän on kertonut usein että kokee että olen hänen ykkönen eikä hän pärjää ilman minua.  Voi huolen määrää.  Yritän olla mahdollisimman stressitön,  mutta. ..

Juuri kun oletat elämäsi sujuvan. Olet tehnyt isoja valintoja työsi suhteen ja päivä paistaa kirkkaimmillaan, voiko olla totta,  että sitä vain vilautettiin.  

Olen surkutellut muiden kohtaloita,  miettinyt miksi olen niin onnekas. 

Olen tiennyt jo vuosia,  että vahvasti perinnöllisenä suvussamme kulkeva syöpä tulee todennäköisesti vielä myös minulle.  Elämän tahti on kova joten eihän sitä edes huomaa miten ne vuodet kuluvat.  Olen vasta,  olen jo... Yli 40 mutta onko se todellakin minun aikani nyt jo saada tämä vitsaus kohdalleni. 

Minulla on ollut jo pidempään pulmia terveyden kanssa.  Allergia on vaivannut sekä edellisessä työssäni oletin homeesta johtuvan sen että lihakseni jumittivat ja kipuilevat,  väsytti,  pää ei toiminut,  päätä särki, huimaili,  lihaksissa voimattomuutta,  flunssan oireita jne.  Nyt on kaikki muut oireet paitsi tärinä,  jatkuneet. Nyt huomaan patin puoleisen hartian,  käden ja kaulan lihasten jumittavan. 

Tänään sain varattua ajan mammografiaan ensi viikolle. Olen päättänyt kirjoittaa nämä tuntoni esille,  sillä tuli mitä tuli,  niin tulen taatusti hyötymään tästä päiväkirjasta. 

Kun selviää ensimmäisestä ajatuksesta yli.  Kun on selitellyt itselleen,  että ei tässä hätää,  on seuraavana vastassa pelko.  Pelon jälkeen viha.  Olen vihainen itselleni.  Miksi en ole pitänyt itsestäni parempaa huolta,  olisinko voinut tehdä toisin.  Kaikki ne elämän virheet mitä olen hyväksynyt osaksi itseäni,  ovat taas edessäni.  Yritän järkeillä ja luottaa.  Kummastelen jälleen väsymystä,  lihaskipuja,  huonoa oloa ja päänsärkyä.  Luen netistä,  "oireita;  alkoholista tulevat kivut" ja mietin,  että siksi en ole juurikaan juonut aikoihin mitään missään. Tosin en normaalistikaan juo juurikaan, mutta nyt en sitä vähääkään. 

Tiedän,  luulo ei ole tiedon väärti. Tiedän,  että silti tulee epäilyksiä.  Kenenkään olisi turha tässä vaiheessa sanoa,  älä huoli,  kun et tiedä. Jokainen ihminen reagoi tähän eritavoin, tämä on minun tapani. Ajatus lipuu työssäkin tähän,  ei sille vaan voi mitään. Harmittaa vietävästi kun nyt on työ mistä pidän, juuri alkanut ja ajatus ei pysy kasassa. Nyt jos kuvissa havaitaan jotain,  niin tuskin pysyy jatkossa senkään vertaa kun alkaa tulosten odottelu. 

En hämmästyisi yhtään siitä,  että syöpä olisi nyt tullut minun kohdalleni,  toivon vain,  että uutiset on hyviä ja jos hoitoa tarvitaan niin se menisi helposti ja pian.  Toivon vain parasta kaikessa. 

Tulee päivä,  jolloin ymmärrät vihdoinkin sen,  mitä on elää nyt ja tässä.  Mitä on nauttia pienistä asioista.  Mitä et ole tehnyt tai mitä olet jättänyt tekemättä.  Päivä milloin ymmärrät,  että sinä  olet pieni osa tätä kaikkea ja on olemassa asioita joita ei voi vain hallita itse. Mutta miksi näin kovan kautta...

Nytkö se on, sen aika... Tämä kysymys pyörii päässäni, löydettyäni kyhmyn kainalostani. 

Itku kiertää,  onko tämä syöpä.  Päässä käy tasaisella huminalla vaihtoehdot -mitä jos se on ja mitä jos se ei ole. 

Tiedän,  että jos asia on näin,  että minun vuoroni on tämä kohdata,  tulen tekemään kaiken käytännön järjestelyjen eteen,  että rakkaiden elämä jatkuu hyvänä ja nauttimaan siitä mitä minulle suodaan.  Mielessä pyörii vakuutukset, raha-asiat, lainat,  kodinhoito, läheiset, kaikki. Niin sitä vaan mennään pinnallisuudessa ja työnnetään tunteet sivuun, mutta järki sentän on säilytettävä tuli mitä tuli.

Mitä jos ei ole - lupaan itselleni elää täydemmin niinkuin haluan ja nauttia siitä täysillä.  Lupaan pitää kehostani huolta ja käyttää aikani niin että läheiseni tietävät olevansa valtavan rakastettuja. 

Tästä se lähtee tämä jakso elämässäni...