Nyt ymmärrän valtavan hyvin sen kun äitini pohti syöpään sairastuttuaan sitä miten läheiset jaksaa. Miten me lapset sen otamme ja isä.  Nyt minä olen jo häilytellyt sitä ajatusta vaikka kyseessä onkin vielä jos.  En ole kertonut lapsille vielä,  en halua heitä turhaan huolestuttaa.  Aion kuitenkin kertoa oli tulos mikä tahansa.  En halua elää epäaidosti valheessa.  Kaikki tämä vain kuuluu elämään ja aikuiset lapset ovat oikeutettuja tietämään  mistä kyse, vaikka se varmasti sattuu jos olen sairastunut.

En ole itsestäni läheskään niin huolissani kuin perheestäni joka on myös tarvinnut tukeani paljon ja meillä on onneksi ollut hyvin läheinen suhde.  Mieheni joutuu kyllä kovaan elämän kouluun jos sairastun.  Hän joutuu opettelemaan kaikki käytännön asioiden hoidot ja lisäksi hän on kertonut usein että kokee että olen hänen ykkönen eikä hän pärjää ilman minua.  Voi huolen määrää.  Yritän olla mahdollisimman stressitön,  mutta. ..